Kummastipa on aikaa vierähtänyt, ennen kuin tämä nallekarhu sai tassunsa taas näppikselle. Parempi myöhään silti kuin ei milloinkaan.
Aika on mennyt laulaessa ja leikkiessä, sekä uusiin ystäviin tutustuessa. Nallen oltavat ovat kovin hyvät.
Surin kovasti lumen sulamista, mutta nyt näyttää siltä, että on pakkasta ja maa valkea. Onneksi! Kun kuuntelee alkuperäisten suomikarhujen lumijuttuja haluaa itsekin pulkkamäkeen. Ehkäpä laskiasena, olen kuullut että se on virallista pulkkamäkiaikaa.
Karhukantamme on kasvanut skottinallella (äiti kertoo siitä täällä) ja kanadalaiskarhulla. On mukavaa, kun saa Jaakon ja Alexanderin kanssa puhua välllä ihan englantiakin. Toki enimmäkseen puhumme suomea. Eikä saa unohtaa Henryä, pientä irlantilaisnallea.
Näillä nalleilla ei ole koti-ikävä. He eivät joko muista muuta maata kuin Suomen, tai ovat olleet niin pitkään täällä, että Suomi tuntuu Kodilta isolla K-kirjaimella. Minulla on joskus ikävä takaisin Britteihin. :'(
Rakastan perhettäni, ihmisäitiäni ja -isääni. Ystäviäni. Kaikki ovat minulle tärkeitä ja kaikki ovat minulle hyviä ja ystävällisiä. Minua rakastetaan yhtä lailla kuin minä rakastan. Minua halataan, minulle opetetaan temppuja (yhtenä päivänä isä opetti minut kierähtämään kuperkeikkamaisesti saaden äidin ihastelemaan kovin), minulla on koti. Mutta joskus toivoisin, että pääsisin takaisin Englantiin, edes käymään. Tai siis totta kai käymään, en haluaisi mitenkään jättää perhettäni ja ystäviäni täällä. He ottivat minut kotiinsa kun tarvitsin hyvyyttä.
Onneksi äiti rakastaa The Beatlesia. Se on minunkin suosikkibändini. Lisäksi olen kuullut, että joulua juhlitaan tässä perheessä myös joulupäivänä, kuten Briteissä, ei vain jouluaattona. Sopeudun ajan kanssa vielä entistäkin paremmin tänne. Ja onneksi minua halataan aina kun sitä tarvitsen.
Tiedän olevani kotona. Mutta tiedän olevani myös adoptoitu, tiedän että minulla on ihan oikeasti toinen kotimaa. Joskus nalle kulkee pitkän matkan.