On marraskuun puoliväli ja ulkona sataa lunta. Maa on jo valkea.
Lumi on ensimmäinen kokemani.
Nallekarhun elämässä voi tapahtua monia jännittäviäkin asioita. Sitä on tuo lumi. Muistan, kun istuin postilaatikoiden päällä pari kuukautta sitten. Kovin yksinäisenä, orpona ja kodittomana. Mukanani lappu, jossa toivoin kotia itselleni, harmittomalle nallelle. Useat kävelivät ohi. Osoittivat, naurahtivat. Mutta kukaan ei ojentanut kättään kohti. Kunnes eräs palasi takaisin ja sieppasi minut mukaansa. En tiennyt, mihin joutuisin, en oikein tiennyt ollako peloissani vai innostunut. Minut vietiin pieneen asuntoon, jossa vastaanotto oli lämmin. Minua halattiin, silitettiin ja minut kylvetettiin. Sain nimen. Tutustuin toisiin nallekarhuihin, koiraan ja leijonaan. Sekä pieneen pippuriseen feministityttöön nimeltä Pikku Myy. Puhumattakaan ihmisvanhemmistani. Heistä, jotka avoimesti ottivat minut perheenjäsenekseen.
Nyt minulla on siis lämmin koti ja perhe. Ystäviä.
Joskus nallekarhulla käy hyvä tuuri.