Tuossa päivänä taannoisena meidän omalla puhetyynyllämme jutteli kaksi pientä karhua. James ja Eino Leino (kotoisesti Eikka vaan) tarinoivat pienestä koostaan - siitä kuinka outoa on olla minikokoinen pelätty saalistaja.
Nämä nallekarhuthan eivät edes ole saalistajia. James haaveilee lumilinnan rakentamisesta ja Eikka on runokarhu henkeen ja vereen. Hänen unelmansa on vuokrata Pariisista kattohuoneisto, ostaa oma pieni baskeri ja sulkakynä. Siinäkös kelpaisi karhusen runoilla. Eino Leino pitää kaimansa ihmis-Leinon tavoin vanhahtavasta ja surumielisestä runomitasta. Usein olemme kuunnelleet hänen rakkausteemaisia runojaan.
Todella. Olla pieni karhu, pienin koko omasta sakista. Hienosti muistivat nalleset mainita Pikku Myyn, joka on ihan samankokoinen ja tyttö vielä. Meidän kundien joukossa. Myy taputti ja osoitti suosiotaan. Ei ole helppoa olla pieni ja nainen. Myy ottaa mallia äidistämme ja pitää jätkäsakin kurissa ja nuhteessa. Mutta rennosti ja naisellisesti toki. Ihan kuin äitikin. <3
Ei ole helppoa olla pieni. Ja toivoa vain rauhaa maailmaan. James kertoi, kuinka hän vain haluaa halata toisia olentoja. Minulle tuli ihan kyynel silmään tuosta tunnustuksesta. Minäkin niin haluaisin vain rauhaa ja rakkautta koko universumille. Minäkin haluan halata kaikkia ja rakasta kaikkia. Ja silti monet odottavat meiltä karhuilta juuri toisenlaisia ajatuksia. Miksi?
James ja Eikka lopettivat puheensa veljelliseen halaukseen. Me kaikki taputimme ja hymyilimme toinen toisillemme. Jengissämme on leijona, koira, pieni pippurinen tyttö ja kuusi karhua. Me tulemme toimeen, pidämme ja välitämme toisistamme aidosti. Olemme ystäviä. Miksi se ei onnistu kaikkialla maailmassa?